Julkaistu 19.6.2018Asumisen monimuotoisuudesta kirjoittaa Miina Sillanpään Säätiön toimitusjohtaja Eija Sorvari.
Tyttäreni muutti tilapäisesti puolisonsa kanssa meille asumaan kuudeksi viikoksi. Etukäteen pohdiskelin, että mitenköhän yhteiselämä aikuisen lapsen kanssa onnistuu, kun kotoa muutosta on kulunut jo kohta kymmenen vuotta. Pitkään tuntemamme Vävy on mukavaksi vieraaksi tiedetty, mutta onhan se yhdessä asuminen kuitenkin ihan eri tason tarina. Yllätyin, kuinka hienosti yhteiselämämme sujui ja miten nopeasti siihen totuin. Arjessa kaikilla oli omat menonsa, mutta viikonloppuina ennätimme käydä yhdessä lenkillä, kyläilemässä ja teatterissa. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja, jaoimme muistoja ja suunnittelimme kesälle lomamatkaa. Nautimme Vävyn tekemistä herkullisista aamiaisista. Meillä on nyt kännyköissä mobiilipankkipalvelut ja uusia appseja, joita emme olleet huomanneetkaan olevan tarjolla.Asuminen merkityksellisen elämän mahdollistajana on tämän vuoden painoalueena myös Miina Sillanpään Säätiön toiminnassa. Miten asumisen järjestelyillä voisimme lisätä iäkkäälle henkilölle osallisuutta, turvallisuutta, aktiivisuutta ja iloa arkeen? Osana tätä työtä järjestimme keväällä tulevaisuustyöpajan, johon kutsuimme yli kaksikymmentä eri ikäistä henkilöä. Mukana oli seniori-ikäisiä kokemusasiantuntijoita sekä työelämässä olevia yhteistyökumppaneitamme.
Mielenkiintoinen päivä osoitti, että asumiseen liittyvät toiveet olivat pitkälti samanlaisia riippumatta iästä, sukupuolesta tai muusta taustasta. Toivomme, että lähellämme on ihmisiä, joiden kanssa voimme jakaa arkeamme, joilta saamme tarvittaessa apua ja joille voimme itse vuorostamme tarjota palveluksia. Näkemyksissä tuli esille myös se, että eri sukupolvet olisi hyvä saada asumaan lähekkäin, eikä ikääntyneitä pitäisi eristää pelkästään vanhuksille tarkoitettuihin taloihin. Sitäkin painotettiin, että kunnon heikentyessä ja palvelutarpeen lisääntyessä koti voi olla muutakin kuin se asumismuoto, mikä kuuluu nuoren tai keski-ikäisen ihmisen elämään. Myös yhteisökoti ja palvelutalo ovat aina niissä asuvien ihmisten koteja, joten on tärkeää yksilöllisesti varmistua siitä, mitkä asiat meistä kullekin luovat sen tunteen, että olemme kotona.
On selvää, että tarvitsemme tulevaisuudessa nykyistä enemmän vaihtoehtoja ikääntyneiden asumiseen. Esteettömyys ja saavutettavuus ovat avainsanoja. Asumisen ja asuinympäristön olisi varmistettava mahdollisuudet sosiaalisiin kontakteihin, ulkoiluun, tarvittaviin palveluihin ja turvallisuuden tunteeseen. Teknologia on hyvä ja tärkeä väline, jolla voidaan osaltaan lisätä sujuvaa arkea. Palvelutarpeen kasvaessa ratkaisun voivat tuoda esimerkiksi perhehoito- ja monen sukupolven asumismallit. Myös yhteisöasuminen, palvelukorttelit ja muistikylät ovat osoittautuneet toimiviksi ratkaisuiksi.Ydinviesti tulevaisuustyöpajastamme oli se, että ihmiset toivovat yksilöllisyyttä yhteisöissä. Se mikä sopii yhdelle, ei kenties sovikaan toiselle, joten tarvitaan monenlaisia asumismalleja. Tärkeää on kuitenkin se, että asumisratkaisuilla vaikutetaan mm. yksinäisyyden ja syrjäytymisen ehkäisyyn.
Kun oma sukupolviasumisen kokeiluni päättyi, huomasin kaksi asiaa: toisaalta nautin siitä, että koti jälleen rauhoittui, toisaalta kaipasin ja ikävöin suuresti omaan kotiinsa lähteneitä Tytärtä ja Vävyä. Ehkä minulle sopisikin vanhuudessa sellainen asumismuoto, jossa lapset asuisivat lähellä, mutta saisin asua kuitenkin itsenäisesti omassa taloudessani? Mutta sopisiko se sitten heille? Muuttokahveilla eräs Vävyn muutossa auttaneista ystävistä totesi, ettei itse voisi kuvitellakaan muuttavansa takaisin vanhempiensa luokse edes muutamaksi viikoksi. Se mikä siis sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Tarvitsemme vaihtoehtoja.
