Tilat ja ympäristö voivat tukea yhteisöllisyyttä. Keskeistä on myös ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus, eritoten sen laatu. Yhteisöllisyyden ydintä on se, ettei kukaan jäisi haluamattaan yksin.
Blogin kirjoittajana Miina Sillanpään Säätiön kehittäjä Ulla Arifullen-Hämäläinen, joka työskentelee myös säätiökonsernimme Wilhelmiina Palvelut Oy:ssä.
Yhteisöllistä asumista tarjoava Wilhelmiina Tenhola on avannut ovensa Keskuspuiston kupeeseen Ruskeasuolle viime kesänä. Asukkaita on muuttanut taloon ja uusi yhteisö kasvanut hiljalleen. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan aina synny itsestään. Tenholassa olemme pohtineet, miten yhteisöllisyyttä voidaan edistää ja uusia mielekkäitä yhteisöjä synnyttää. Tilat ja ympäristö voivat tukea yhteisöllisyyttä. Keskeistä on myös ihmisten välinen sosiaalinen vuorovaikutus, eritoten sen laatu. Yhteisöllisyyden ydintä on se, ettei kukaan jäisi haluamattaan yksin.
Yksinäisyydessä on kyse muustakin, kuin toisen ihmisen läsnäolon puuttumisesta. Yksinäisyyteen liitetään kokemus siitä, ettei oikein kuulu mihinkään tai ole tärkeä kenellekään. Yhteisöllisyydessä taas on kyse kokemuksesta, että on hyväksytty ja kuuluu johonkin porukkaan tai ryhmään. Voisiko yksinäisyyden vastakohta tällöin olla yhteisöllisyys?
Yhteisöllisyyden edistämiseksi Wilhelmiina Tenholan yhteisöllisen asumisen uusille asukkaille järjestettiin syksyn ja talven aikana Hyvän ikääntymisen etsijät -ryhmätoimintaa. Vertaisuutta hyödyntävästä ja mielen hyvinvointia tukevasta toiminnasta saatiin hyviä kokemuksia.
Filosofi Frank Martela (2015) on todennut ihmisen olevan yksilön sijaan ennemminkin suhdelo, tarkoittaen sitä, että läheisyyden tarve eli tarpeemme olla suhteessa toisiimme on yksi psykologisista perustarpeistamme. Aiemmin yksin, oman lauman ulkopuolelle jääminen on merkinnyt varmaa kuolemaa. Meillä on edelleen syvä tarve kokea, että olemme hyväksyttyjä, arvostettuja ja merkityksellisiä toisillemme ja että kuulumme johonkin.
Neurologian erikoislääkäri, dosentti ja Kansallisen aivoterveysohjelman johtava asiantuntija Kaisa M. Hartikainen toteaa tuoreessa blogissaan (Ikääntyvät aivot yhteiskunnan voimavarana 24.11.23), että vasta viime aikoina on ymmärretty, että siinä missä yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat haitallista aivoterveydelle, merkityksen ja kuulumisen tunne tukevat sitä. Lisäksi ne tukevat mielenterveyttä ja hyvinvointia sekä vähentävät riskejä moniin eri sairauksiin, myös aivosairauksiin. Ihmiset, jotka kokevat merkityksellisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, pystyvät tehokkaammin säätelemään stressiä ja negatiivisia tunteita. Merkityksellisyys ja yhteenkuuluvuus tukevat myös terveellisiä elämäntapoja, jotka edelleen edistävät aivoterveyttä.
Anu Jansson (2020) on väitöstutkimuksessaan selvittänyt Helsingin palvelutaloissa asuvien iäkkäiden ihmisten (N=2072) yksinäisyyttä, siihen liittyviä tekijöitä ja sen ennustetta. Janssonin tutkimuksen mukaan yksinäisyys kumpusi asukkaiden kokemuksissa muun muassa siitä, että palvelutaloasuntoa ei pidetty omana kotina, eikä välttämättä edes kodinomaisena paikkana. Tutkimuksen osallistujat kokivat, että vuorovaikutus talon toisten asukkaiden kanssa oli toivottua vähäisempää, ja osa asukkaista koki itsensä näkymättömäksi. Janssonin mukaan ikäihmisten yksinäisyydestä on tärkeä kysyä ja keskustella. Sitä on myös tärkeää ehkäistä ja lievittää vaikuttaviksi todettujen menetelmien avulla. Vertaisuuteen perustuvasta ja tavoitteellisesta ryhmätoiminnasta on saatu vaikuttavaa näyttöä yksinäisyyden lievittäjänä sekä kotona asuvilla, että palveluasumisen piirissä elävillä iäkkäillä ihmisillä. Huolellisesti suunnitellun toiminnan avulla yksinäiset asukkaat voivat kokea elämänsä merkitykselliseksi sekä tuntea tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi.
Tilat voivat edistää tai estää yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyttä mahdollistaviin paikkoihin ja kohtaamisten laatuihin voidaan vaikuttaa tiloja viisaasti suunnittelemalla. Wilhelmiina Tenhola on Keskuspuiston metsän kupeessa, historiallisen Invalidisäätiön sairaalarakennuksen yhteydessä. Wilhelmiina Tenholan suunnittelussa on otettu monin tavoin huomioon ikääntyneen ihmisen viihtyisän, esteettömän ja turvallisen asumisen tarpeet. Rakentamisessa on hyödynnetty uusinta teknologiaa ja sen sisustuksessa on huomioitu kodikkuus, kuten yhteiselon mahdollistavat viihtyisät olohuoneet, parvekkeet, terassit sekä lähiluontoon avautuvat maisemat. Fyysisen ympäristön puitteet ovat siis Tenholassa kunnossa, mutta ne eivät välttämättä yksinään riitä, sillä yhteisöllisyys ei synny itsestään. Kun yhteisöllisyyden syntymisen prosessia edesautetaan ohjatusti, voidaan puhua ”yhteisöllistämisestä”.
Tenholassa asukkaiden välistä sosiaalista vuorovaikutusta ja mielekästä toimintaa on pyritty edistämään alusta asti palkkaamalla sinne oma yhteisökoordinaattori. Yhteisökoordinaattorin tehtävänä on olla synnyttämässä myönteistä vuorovaikutuksen ja yhdessäolon kulttuuria sekä huolehtia siitä, että kukaan ei jää haluamattaan yksin. Taloon muuttavat asukkaat kohdataan yksilöinä ja heidän toiveitaan ja tarpeitaan kuunnellaan. Kun he kokevat itsensä tervetulleiksi, helpottaa se myös liittymistä yhteisöön. Asukkaiden ideoita ja ehdotuksia kerätään jatkuvasti ja niitä kootaan myös kaikille avoimessa asukasraadissa. Ideoinnin avulla asukkaille voidaan järjestää heidän toiveidensa mukaista ja mielekästä toimintaa.
Tenholan yhteisöllisen asumisen asukkaille järjestettiin 2023 syksyn ja talven aikana Miina Sillanpään Säätiön kehittämää Hyvän ikääntymisen etsijät -ryhmätoimintaa. Ryhmätoiminnan yhtenä tavoitteena oli tukea asukkaiden tutustumista toisiinsa, mikä edesauttaisi heitä viihtymään yhdessä myös silloin, kun järjestettyä toimintaa ei ole tai kun kaivataan vain keskustelukumppania.
”Syvempi” muihin asukkaisiin tutustuminen oli myös monen ryhmään osallistuvan toiveena. Ryhmään osallistuvat jakoivat kokemuksen muihin tutustumisen ja ystävystymisen haasteista: ”Siinä on omat haasteensa näin iäkkäänä, jos ei muista nimeä tai aina kuule mitä toinen sanoo”.
Syitä ryhmään hakeutumiselle olivat myös yleensä yhdessä oleminen ja mukavaan toimintaan osallistuminen. Huumoriakin heitettiin, kun yksi ryhmäläinen toivoi, että: ”Kuulisi mielenkiintoisia juttuja ja vanhentuneiden syntien tunnustuksia”. Tietoa hyvän ikääntymisen keinoista myös toivottiin: ”Toivon tietoa hyvästä ikääntymisestä, kun itsellä se ei juuri nyt tunnu siltä.”
Hyvän ikääntymisen etsijöiden -ryhmässä muisteltiin mennyttä sekä pohdittiin nykyhetkeä ja tulevaa. Tutustumista, myönteistä minäkuvaa ja voimavaroja pyrittiin edistämään monin tavoin. Ryhmäläisten merkitykselliset albumikuvat ja vanhat esineet eri aihealueista sekä niihin liitetyt tarinat toivat esiin itselle tärkeän. Jaetut tarinat nostivat keskusteluun myös kollektiivisia muistoja, kuten eräs ryhmäläinen sen oivallisesti sanoitti: ”Omien muistojen jakamisesta voi tulla muillekin mieleen jotain, josta jutella yhdessä”. Eletyssä elämässä oli kohdattu niin iloisia, kuin surullisiakin tapahtumia. Kokemus niistä selviämisestä sekä omien vahvuuksien ja selviytymiskeinojen tunnistaminen oli monille voimauttavaa.
Muuttaminen uuteen asuinpaikkaan oli kaikille ryhmäläisille yhteinen kokemus ja käännekohta elämässä. Siihen liittyviä tunteita nousi esiin ja jaettavaksi mm. omien valokuvien avulla. Kuulimme ryhmässä tunteikkaita tarinoita lapsuudenkodeista sekä kodeista, joista oli haluamattaan joutunut luopumaan. Mikä sitten teki heille nämä kodit rakkaiksi? Kotiin liitettiin kokemusta rakastetuksi ja arvostetuksi tulemisesta: ”Siellä kotona tuns ittensä jotenkin tärkeäks ja rakastetuks”. Tärkeitä olivat myös esineet: ”Tietenkin tärkeät tavarat. Niihin liittyy aina jokin tapahtuma tai muisto”. Lisäksi lähiluonto makuineen, tuoksuineen ja tunnelmineen koettiin tärkeäksi: ”Ainakin maaseudulla hyvät ahomansikkapaikat”.
Uutta asuinpaikkaa Tenholassa eivät kaikki vielä kutsuneet kodikseen. Erityisen vaikeaksi se koettiin silloin, kun muuttaminen oli toteutunut ”olosuhteiden” pakosta, jolloin siihen saattoi liittyä surua entisestä kodista ja itsenäisestä elämästä luopumisesta. Muuttamaan oli jouduttu esimerkiksi puolison sairastuttua tai kuoltua tai oman toimintakyvyn heikennyttyä. Tenholaan muuttamisen koettiin tuoneen kaivattua turvaa sekä itselle että jatkuvaa huolta kantaville, osalla kaukanakin asuville läheisille. Osa ryhmäläisistä oli jo kotiutunut hyvin: ”Kyllä minusta tuntuu, että tuun kotiin, kun tuun tänne kaupasta”.
Monia hyviä puolia nykyisestä asuinpaikasta löydettiin.
Hyvää mieltä tuotti omasta ikkunasta näkyvä lähiluonnon ja metsän eläinten seuraaminen sekä metsälenkit. Tärkeää oli myös kodin henki; oman asunnon kodikkuus, tutut tavarat sekä mieluisat huonekalut ja sisustus. Päivittäistä iloa tuotti ystävällinen henkilökunta ja maittava ruoka (Seijan herkut) sekä yhteinen ohjelma, johon saattoi itse vaikuttaa.
Tulevaisuuden toiveita Tenholassa asumiselle heräteltiin ja jäsenneltiin yhdessä hyödyntämällä ”Tulevaisuuden muistelu” -menetelmää. Sen mukaan yhteisön toivottiin lähitulevaisuudessa kasvavan ja rakennustyömiesten lähtevän. Toivottiin myös kattavampia aukioloaikoja Tenholan viihtyisään ravintolaan. Tulevaisuuden visioissa nähtiin myös yhteiskyydillä tehtävät mukavat retket ja vierailut kiinnostaviin paikkoihin.
Kaikki ryhmätoimintaan osallistuvat kokivat, että osallistuminen kannatti ja ryhmätoiminnan sisällöt olivat heille mielekkäitä. Tärkeää heille oli kokemusten jakaminen samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa sekä kokemus ryhmään kuulumisesta: ”Tuntuu mukavalta kuulua johonkin ryhmään ja eteenkin kun huomaa muiden suhtautuvan positiivisesti mielipiteisiin ja hyväksyvän minut joukkoonsa”. Suurimmalla osalla osallistuminen oli edistänyt mielialaa. Lisäksi suhtautuminen omaan lähitulevaisuuteen oli muuttunut myönteisemmäksi. Osalla ystävystyminen ryhmäläisten kanssa oli edistynyt: ”Olen ystävystynyt muiden ryhmäläisten kanssa enemmän, koska oikeastaan juuri ryhmässä olen heihin tutustunut”.
Tutkimusten mukaan jo” kevytkin” vuorovaikutus kuten katsekontaktin ottaminen, tervehtiminen tai kuulumisten vaihtaminen naapureiden kanssa voi tuottaa hyvää mieltä ja edistää onnellisuutta.
Yhteisöllisyyden kokemus ei siis välttämättä vaadi syntyäkseen ”syvällistä” tutustumista naapureihin eikä kaikilla ole siihen tarvettakaan.
Ikääntyneiden asukkaiden asumisyhteisöissä tarvetta tutustumiseen voi kuitenkin nousta, eritoten heillä, jotka kokevat itsensä yksinäisiksi. Asumisyhteisö voi tarjota mielekkäitä ihmissuhteita esimerkiksi silloin, kun läheisiä ihmissuhteita on vähän tai ei ollenkaan tai läheisten asuessa kaukana. Muihin tutustuminen ei kuitenkaan ole aina helppoa tai itsestään toteutuvaa, mikä oli myös Hyvän ikääntymisen -ryhmään osallistuvien jaettu kokemus. Tietoinen ”yhteisöllistämisen” tarpeiden ja keinojen pohtiminen on ajankohtaista ja viisasta juuri nyt, kun yhteisöllisestä asumisesta odotetaan ratkaisuja hyvään ikääntymiseen ja tulevaisuuteen.
Miina Sillanpään Säätiö on perustettu vuonna 1965 vaalimaan Miina Sillanpään arvokasta perintöä.
