Hyvinvointialueita, kuntia ja järjestöjä yhdistää yhteinen tavoite – ihmisten hyvinvointi – ja siksi terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä sekä ennaltaehkäisevässä toiminnassa on rakennettava yhteinen toiminta-areena.
Blogin kirjoittajana Miina Sillanpään Säätiön hallituksen puheenjohtaja Merja Mäkisalo-Ropponen
Lainsäädäntö velvoittaa hyvinvointialueita tekemään yhteistyötä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä kuntien sekä alueella toimivien muiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien julkisten toimijoiden, yksityisten yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa. Lain mukaan hyvinvointialueiden on myös edistettävä hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja vaikutusmahdollisuuksia hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä.
Olemme nyt sosiaali- ja terveyspalveluissa sellaisessa murrosvaiheessa, joka vaatii meiltä paljon tulevaisuusviisautta eli kykyä, taitoa ja uskallusta katsoa tarpeeksi kauas. Hyvinvointialueita, kuntia ja järjestöjä yhdistää yhteinen tavoite – ihmisten hyvinvointi – ja siksi terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä sekä ennaltaehkäisevässä toiminnassa on rakennettava yhteinen toiminta-areena, jossa yhdessä tekeminen hyvinvointialueen, kuntien, oppilaitosten, yritysten, järjestöjen ja muiden kolmannen sektorin toimijoiden kanssa toteutuu. Aiemmin puhuttiin rajapinnoista eri toimijoiden välillä, mutta tästä käsitteestä on syytä luopua ja puhua mieluummin yhdyspinnoista ja kumppanuuksista. Rajoilla on helppo heittää asioita toisen tahon hoidettavaksi ja sortua osaoptimointiin.
Osaoptimointi on ilmiö, jossa yksittäinen toimija varmistaa oman hyödyn ottamatta huomioon koko järjestelmän kannalta parasta ratkaisua. Osaoptimoinnin riski on olemassa, kun esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen, omaishoitajien jaksamisen tukeminen tai lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyn palvelut jakautuvat kunnan ja hyvinvointialueen yhteisvastuulle. Mikäli jompikumpi toimija ei omia kustannuksia säästääkseen tarjoa näihin riittävän laadukkaita palveluja, aiheutuu lisäpalvelujen tarvetta ja kokonaiskustannusten kasvua joka tapauksessa julkisen sektorin vastattavaksi. Samoin, jos ei osata hyödyntää järjestöjen osaamista osana tätä kokonaisuutta, voi käydä yhtä huonosti.
Järjestöissä olevaa osaamista ja asiantuntijuutta ei ole vara menettää, sillä ilman järjestöjä moni ihminen jäisi vaille tarvitsemaansa apua. Järjestöissä on myös paljon sellaista tietoa ja osaamista, mitä missään muualla ei ole. Järjestöjen avulla saadaan myös ihmisten ääni kuuluviin. Järjestöt voivat tuoda esille niidenkin väestöryhmien ajatuksia, jotka eivät välttämättä vastaa kyselyihin tai anna itse aktiivisesti palautetta.
Nyt on tärkeää, että kaikki palveluketjut saadaan toimimaan sujuvasti. Palveluiden on toimittava yhteen riippumatta siitä, mikä taho palveluja järjestää. Näin voidaan estää siiloutuminen ja ihmisten jääminen palvelujen ulkopuolelle. Toisaalta voidaan varmistaa, ettei järjestetä toisista tietämättä päällekkäisiä palveluja. Olisiko nyt sopiva aika kokeilla ilmiöpohjaista budjetointia?
Ilmiöpohjaisen budjetoinnin avulla pyritään vastaamaan kokonaisvaltaisemmin ja perinteiset sektorirajat ylittäen sellaisiin monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai ilmiöihin, mitkä eivät ratkea minkään yksittäisen hallinnonalan tai toimijan omin voimin ja toimin.
Käytännössä ilmiöpohjainen budjetointi voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että eri toimijat asettavat yhteiset tavoitteet, tekevät yhdessä työnjaon sekä arviointisuunnitelman. Tämän jälkeen eri toimijoiden talousarvioista irrotetaan tietty osa määrärahoista tai henkilötyövuosista ilmiölle, jolle rakennetaan yhteinen oma budjetti. Sopivia aihealueita ja kokonaisuuksia löytyy vaikka kuinka paljon, esimerkkinä mainittakoon omaishoitajien jaksamisen tukeminen, kulttuurihyvinvoinnin edistäminen tai haavoittuvassa asemassa olevien lasten auttaminen. Myös mielenterveys- ja päihdetyössä on paljon sellaista, mikä kannattaa tehdä entistä enemmän yhdessä.
Mitä parempi kansanterveys, sen enemmän säästetään sosiaali- ja terveysmenoissa. Kansaterveyden edistämisessä kunnilla ja järjestöillä on valtavan suuri rooli. Kun rahaa on vähän, kaikki resurssit tulee saada tehokkaaseen käyttöön. Siksi myös järjestöjen toimintaedellytykset on turvattava. Suomessa on tällä hetkellä lähes 11 000 sosiaali- ja terveysalan järjestöä, joissa on 1,3 miljoonaa jäsentä, 500 000 vapaaehtoista, 260 000 vertaistukijaa ja 50 000 ammattilaista. Vapaaehtoisten työpanoksen on arvioitu vastaavan jopa 21 000 henkilötyövuotta. Tätä osaamista ja asiantuntemusta ei ole yhteiskunnassa varaa menettää. Sote-uudistus ei voi onnistua ilman kolmannen sektorin kumppanuutta.
Miina Sillanpään Säätiö on perustettu vuonna 1965 vaalimaan Miina Sillanpään arvokasta perintöä.
